Koreassa

Viimeinen määränpäämme oli siis Korea, jossa vietämme viikon verran Pusanissa (ilmeisesti toiseksi suurimmassa Etelä-Korean kaupungissa). Siellä majoitus tapahtui pareittain kahdessa eri sijainnissa, paikallisessa hyvämaineisemmassa love- motellissa (nimikin siihen viittaa, mutta jokainen saa itse päätellä mihin tarkoitukseen kyseiset huoneet ovat varattavissa, näitähän Koreasta löytyy) ja lisäksi matkaseurueemme jäsenen Annan veljen Laurin(joka siis kaupungissa työskentelee ja asuu) luona. Viikko meni nopeasti sohvalla ja ilmapatjalla punkatessa omia aamupaloja kokatessa ja samalla motellissa nautittiin taputuksesta väriä vaihtavista kattovaloista ja lämmitetystä wc-istuimesta sekä päivittäin vaihdettavista lakanoista :)

Pitkän viikonlopun aluksi tutustuimme Busanin nähtävyyksiin "paikallisen" oppaan johdolla ja totuttelimme jälleen moderneihin mukavuuksiin, joita ei reissun aikana ollut muualla tullut vastaan (kuten vessapaperiin ja käsipyyhepapereihin) sekä hintatason muutokseen (nyt liipattiin jo läheltä Suomen hintalappuja... vaikkakin eri valuutassa). Metromatkustus tuli nopeasti tutuksi mm. Busan toweria, ostoskeskuksia, kalamarkkinoita ja muita kaupunginosia (joiden nimiä en muista tai osaa kirjoittaa) kolutessa. Jostain syystä eksyimme myös iltaa viettämään ja erinäisten mutkien kautta näitä illanviettoja riitti koko pitkälle viikonlopulle siinä määrin, että liikkeellelähtö tapahtui useimmiten vasta iltapäivällä... Rippailuakin tuli harrastettua eräänä kauniina päivänä kun kiipesimme (flunssassa tietysti) peräti kahdelle vuorelle ihailemaan temppeleitä ja maisemia köysiradalta.

Näkymiä majoituskämpän katolta...

 Ja sitten niitä temppeleitä luonnon keskellä:)

Aina ei säät suosineet...

Viikko hujahti älyttömän nopeasti korealaisista herkuista nauttien (lähinnä raaoista elintarvikkeista kuten tonnikalasta, jauhelihasta ja pöytään aina tuodusta kinsengistä), joista valtaosa oli useimmiten totutusta poiketen kylmiä ruokia. (Muutamaan otteeseen söimme myös paikallista barbeque - ruokaa lihojamme itse grillaten, jossa lihan seuraksi pöytään sai jatkuvalla täytöllä erilaisia salaatteja ja keittoja sekä kastikkeita.) myöhäisillan (tai aamun) ruokailut tapahtuivat osittain myös halvemmissa pikaruokaketjuissa, olihan edellisestä mäkkärin ateriasta kulunut jo reilu pari viikkoa. Paikallista soft drinkkiä sojua unohtamatta ruokailuhetket koreassa (erityisesti korealaisten kanssa) venyivät usein pitkäksi ja ensimmäisen ruokapaikan jälkeen lähes poikkeuksetta siirryttiin heti uuteen juomaan sojua ja napsimaan yhdessä pöydän antimia samalta lautaselta. Maksupolitiikkakin (välillä jopa harmittavan usein) hoitui meiltä salassa (muun ruokaseurueen jäseneltä paikalliseen tapaan) ja niin nopeasti ettei omaa lompakkoaan ehtinyt edes ajatella. Valtaosa näistä pitkistä päivällishetkistä seurasimme vain perässä ja teimme niin kuin käskettiin (alun jälkeen välillä jopa kyselemättä... Vastausta kun ei läheskään aina saanut). Korealaiset puhuvat enimmäkseen heikompaa englantia, mutta kielitaidon puutteesta huolimatta kykenimme kommunikoimaan ilman yhteistä kieltä tai muutamalla sanalla. Reissumme aikana kohtasimme myös lähes yksinomaan todella auttamisenhaluisia ja ystävällisiä ihmisiä.

Huomatkaa Finlandia- vodka pöydällä... Sitä sai Vietnamistakin (tosin rapealla hinnalla)

Krapulapäivän piknik. Opetimme ristiseiskaa ja hyvin meni perille :)

Kauppakeskuksia toisen perään...

Viimeisen kokonaisen reissupäivän aamuna matkustimme metron kautta ajoissa aamulla luotijunalla (300 km/ h ei muuten todella tunnu missään) parin tunnin ajan pääkaupunkiin Souliin, jossa metroseikkailujen ja kamojen rahtaamisen jälkeen saimme heti kolmen ihmisen avut kartan kaivettuamme hotellin paikantamiseksi. Avuliaat ihmiset soittivat hotellillemme automaattisesti kysymättä ja myös seurasivat metrotunnelista varmistaakseen, että pärjäämme omin päin. Hotellin löydettyämme lähdimme metroseikkailuun jälleen ja muutaman ostoskeskuksen jälkeen ja pikaisen tofuriisipata- lounaan jälkeen sain viimein ostettua upouuden parin converseja (vaivaisen 35 € hintaan vieläpä) ja illan vietimmekin Annan ystävän kanssa grillaten, korttia pelaten ja bisseä juoden. Viimeisen illan kunniaksi pakkausten viimeistelyn jälkeen joimme yhdessä viimeisen sojupullon ja laadimme matkalta videota ennen aikaista nukkumaanmenoa.

Pikaruokaa, keittoa, nautaa riisillä ja sipulilla (Omnom)

Ja Soulissa kasvislinja mausteiden pelossa... Tofua !

Hilpeänä kotiinlähdössä... ei jännitä edes painorajat Finnairilla

Viimeisenä aamuna noustiin ajoissa ylös ja aloitimme metromatkan Incheonin kansainväliselle lentokentälle, josta matka kotiin vajaan 4 kuukauden rupeaman jälkeen alkaisi. Pienen aikaeron ja yli 9 tunnin lennon jälkeen kotona odottamassa viisi "pientä" koiraa ja ruokatilaus, joka (toivottavasti ja lähes varmasti) vastaa odotuksia tai ylittää ne :) vielä viikko lomaatästä eteenpäin ja sitten alkaa se vaurastuminen kesätöiden muodossa. Huikea reissu takana, kaikkea kokemaa ei voi sanoin kuvata ja kuvamateriaalia on niin paljon, ettei niitä kukaan jaksa läpi kahlata. Kokemuksia rikkaampana ja edelleen (varsin hyvissä) väleissä rakkauden tiimin kanssa pidetään loppuun asti yhtä (vaikka lentokoneessa ei samalla rivillä istuttukaan ;D 

Kyllä kotona odottikin kokonainen karvainen kööri koiria ja loistoruokaa kera perheen seuran. 

Sairaalan arkea Vietnamin tyyliin

Tämän koko Vietnamin-reissun perimmäisin syy on (yllättävää kyllä) työharjoittelu paikallisessa Yliopistollisessa sairaalassa. Nyt viidettä viikkoa harjoittelua läpikäyneenä osaan kuvailla oloja (suhteellisen hyvin). Harjoittelun alkuvaikeuksien jälkeen saimme selville jopa viikkoaikataulun ja tapasimme tuutoriopiskelijat, jotka kaitsevat meitä seuraavat 10 viikkoa. (Vinkkinä taas työharjoitteluun saapuvalle: jos yhteyshenkilöistä tai aikatauluista ole kuulunut mitään ennen harjoittelua, kannattaa lähteä etsimään infoa ihan paikanpäältä. Yhteyshenkilön nimestä ja sairaalan tai yliopiston osoitteesta kirjoitettuna lapulle voi olla apua, mutta pärjättiinhän mekin ilman suomalaisella sinnikkyydellä ja tällä reissulla tutuksi tulleella "mututuntumalla".) Saatiin lopulta tiedoksi, että tullaan kiertelemään sisätautien-, synnytys- ja gynevaivojen- sekä leikkaus- ja lastenosastoilla. Tarkkaa viikoaikataulua emme saaneet (useista kyselyistä huolimatta), mutta koska suomalaiset (kuulemma) tykkäävät nukkua myöhään, saapuisimme osastolle seuraavana aamuna puoli yhdeksältä (vietnamilaisethan aloittavat uurastuksen JO seitsemältä, mikä on aivan liian aikaista meille). Tehtiin niin kuin käskettiin, mutta ei osattu odottaa että (omasta mielestäni myöhään aloitettu) työpäivä olisi ohi jo puoleenpäivään mennessä. Täällä opiskelijat ilmeisesti vain seuraavat sivusta potilaiden hoitoa ja haastattelevat potilaita pitkin päivää.

Sitten itse sairaalasta: Sairaala on ilmeisesti jaettu useampaan rakennukseen, joista toiset ovat hieman vanhempia, toiset uudempia (ulkoa päin ero ei ole niin selvä, mutta odottakaas vaan kun sisälle erehtyy kävelemään). Sairaalassa ei ole ilmastointia (mutta tuulettimet löytyy, useimmiten kuitenkin käyttämättöminä). Potilashuoneet on hieman täyteenahdettuja, ruuhka-aikana sängyllä voi olla useampiakin potilaita kerrallaan. Joka pedillä viettää aikaa (eli käytännössä syö, juo ja nukkuu) myös potilaiden omaiset (joita on vaihtelevasti 1-5 kappaletta riippuen ajankohdasta). Sängyt ja niiden aluset sekä kaikki liikenevät pinnat ovat täynnä potilaiden vaatteita, ruokaa, juomaa, pissapulloja (ja käytännössä mitä tahansa muuta sairaalassa voikaan tarvita). Potilaat (tai heistä huolehtivat omaiset) tuovat mukananaan jopa sänkyjen patjat (eli kaislamatot). Hoitajathan eivät pääasiallisesti potilaiden haastattelun, ohjauksen ja tutkimisen (sekä ajoittaisen kirjaamisen) lisäksi muuta kuin
lääkkeidenannon (mielellään pistämällä). Omaiset hoitavat kaiken sen, mistä suomalaiset hoitajat
pääsevät nauttimaan joka työpäivänä ( sisältää tiestysti vaipanvaihdon ja vessattamiset lapsille ja aikuisille, ruokatarjoilun ja syöttämiset, alituiset pesut ja puunaukset, jumppailut ja asentohoidot sekä henkisen tuen ja kuunteluavun). Sairaanhoitajan koulutus kestää täällä kuitenkin 4 vuotta eli kyllä siellä koulussa jotain opetetaan ja perusteellisesti sittenkin, koska valmistumisen jälkeen edessä on vielä 0,5-1 vuoden palkaton työharjoittelu sairaalassa (tämä ja paikallinen palkkataso mielessä, voi olla onnellinen suomalaisuudestaan).

Harjoittelun aikana olemme seuranneet tiiviisti paikallisia tuutoriopiskelijoitamme, jotka ovat kertoneet meille osastojen toiminnasta ja yleisistä asioista ja uskomuksista Vietnamissa esimerkiksi liittyen synnyttämiseen ja lapsen hoitoon. Täällä edelleen ripustetaan perinteiden mukaisesti lasten istukat sänkyjen yläpuolelle kuivumaan ja kun lapsia ei enää tehdä istukat jauhetaan ja ne syötetään kaikille lapsille ja äidille tuomaan onnea (Nam).

 Vietnamissa ilmeisesti yleisestikin kipulääkkeiden käyttö on harvinaista, usein apuna on vain antibiootti, luonnonkeinot, parasetamoli joko suonensisäisesti tai poretablettina ja hampaiden yhteen pureminen. Lisäksi äidit saivat foolihappo, B7- vitamiini ja rautavalmisteyhdistelmää.

Pahin asia sairaanhoidossa on ehkä tuo vakuutusasia. Vietnamissa hoitoa saa vain maksullisella sairausvakuutuksella ja köyhille myönnetään valtion puolesta jonkinlainen vakuutus. Alle 6 v. lapsille hoito on ilmaista- muttei mikä tahansa hoito. Mikäli joudut Vietnamissa onnettomuuteen ja murrat jalkasi niin ettei sinulla ole välitöntä hengenvaaraa, odotat viikonlopun yli että maanantaina  vakuutusyhtiöt aukeavat ja ilmoittavat, että sinulla todella on vakuutus ja pääset vihdoin leikkaukseen. Tai vaihtoehtoisesti , vaikka pieni vastasyntynyt lapsi olisi todella heikossa kunnossa ja kiireellisen hoidon tarpeessa hoito aloitetaan vasta tietyn panttisumman maksamisen jälkeen. Panttisummalla katetaan ne mahdolliset hoidpt, jotka maksavat. Tämä panttisumma voi maksaa köyhälle jopa vuoden tienestit. Kun perheellä ei ole varaa maksaa summaa kokonaisuudessaan, lapsi saa kuolla omia aikojaan. Tästä ollaan hissukseen sairaaloissa, mutta tekemistä olisi siis jollain avustajajärjestöllä tässäkin maassa. Muutama opiskelija ei vielä kovin montaa ihmistä pelastanut harjoittelun aikana...

Panglao island - paratiisisaari

Aamunkoitteessa koneemme laskeutui Boholin saarelle, josta jatkoimme pienen pienellä taksilla viereiselle sillalla yhdistetylle Panglaon - saarelle. Puolen tunnin ajon jälkeen löytyi näennäisesti keskeltä ei mitään Chocolate Hill's resort. Siellä viipyisimme uima-altaan reunalla sijaitsevassa pienessä neljän hengen savimajassa viikon ajan. Heti resortilla painuimme suoraan pehkuihin aamu- unille. Aamupäivä meni lepäillessä, jonka jälkeen ruokailu ja suunta lähirannalle eli White Beachille. Puolen kilometrin kävelymatkalla vastaan tuli useampi koira, paikallisia mopokuskeja ja myös sikoja, vuohia ja kanoja. Tämä oli sitä todellista landea. Rannalla saimme vietettyä aikaa reilusti ja viikon aikana selvitimme tiemme myös Alona Beachille (jonne matkaa siis n. 6 km. Mopokyydillä ilman kypärää ja pariin otteeseen kolme päällä hinta suuntaansa 1 €). Rannat saarella olivat ihania. Paikka ei vilistänyt turisteja (vaikka oli niitäkin lähinnä nähtävyyksillä ja Alona Beachilla), mutta sinnikkäitä venereissujen myyjiä olikin joka nurkalla. Vesi oli aivan uskomattoman kirkasta (pinnasta näki parhaimmillaan  jopa 10-15 m. syvyyteen).

Reilun viikon aikana yleisen rentoutumisen ohella teimme reilusti päiväretkiä saatavilla oleviin kohteisiin. Saarella ylimainostettuja kummituseläimiä ja suklaa kukkuloita menimme katsomaan (usean muun ei-niin-merkittävän- nähtävyyden lomassa) pikkubussilla, jossa mukana oli muutama muukin turisti. Ennen kukkuloita vierailimme pienessä eläin näyttelyssä, jossa pienen pienissä häkeissä käärmeet, apinat, linnut ja muut eksoottisemmat eläimet kärsivät tekemisen puutteesta ja stressistä (mielensähän siinä pahoitti, mutta pakkohan sisälle oli mennä, kun sinne asti tultiin). Lisäksi päivän aikana vierailimme perhostarhassa ja ajoimme upean nälöisen viidakkometsän läpi matkalla suklaakukkuloille. Koko päivä autossa istuessa oli kuitenkin sen arvoinen, kun ihailimme jo autosta näkymiä ja lopulta pääsimme myös kukkulan huipulle ihailemaan (ja kuvaamaan) loistavia näkymiä.

Ei hääppöisen näköiset oltavat :(

 Tässä ne nyt on: Chocolate Hills!

Ne kummituseläimetkin löytyivät matkan varrelta pieneltä rauhoitetummalta alueelta. Täytyy myöntää, etten ollut ottanut kovin paljon selvää näistä otuksista ja luulin niitä kuvien perusteella (aavistuksen) söpömmiksi, mutta elävänä luonnossa ne olivatkin nyrkin kokoisia ja todella häijyn näköisiä (syynä saattoi olla pikkuisten nukkuma-aikaan ympärillä parveilevat turistit kameroineen).

Taas näitä turisteja... Prkl!

Kummituseläin reissun jälkeen jatkoimme matkaa ylihinnoitetulle ruokailulle, joka siis tapahtui buffet tyylisesti pienessä jokilaivassa (eli floating barissa). Ruoka menetteli, mutta laivassa oli live esiintyjänä nainen, joka lauloi ikisinkkuja aluksi iskelmätyylisesti ja luoden todella risteilytunnelmaa. Loppua kohti esitys kuitenkin parani ja matkalla saimme kuulla ja nähdä myös paikallisen (koulun tai orpokodin) espanjalaistyylisen esityksen. Maisemat joella olivat myös todella upeat.

Pelkäsin hetken lasten varpaiden puolesta bambujen kolistessa...

Tehtävä: Hurmaa turistit ja kerää hyvin tippiä :)

Edellisvuoden maanjäristyksen seurausta...

Toisena päivänä lähdimme saarihyppelylle omalla vain meidän neljän omalla veneellä (tietysti kuljettajan kanssa). Aamun sekoilun ja aikaisen herätyksen jälkeen näimme villejä delfiinejä. Upean hetken pilasivat vain lähes jatkuvasti delfiinejä jahtaavat turistiveneet, jotka siis käytännössä ajoivat suoraan parvia kohti ja niiden ylikin. Delfiineille ei sattunut mitään vahinkoa tässä touhussa, mutta ne vaihtoivat jatkuvasti paikkaa pakoon uidessaan. Delfiinejä tarpeeksi ihailtuamme jatkoimme Balicasaq-saarelle, joka on upea sukelluskohde ja myös snorklauksen kannalta hieno paikka. Saaren ympäristössä snorklaaminen ja sukellus vaativat erillisen maksun suojelualueelle pääsystä ja maksun mukana snorklaukseen tulee mukaan pieni paatti (ja hengenpelastaja), joka päivystää veneessä ja mahdollisesti auttaa tarvittaessa. Snorklasimme hyvän tovin ja jo silloin koralliseinämässä näkyi merikäärme ja loistavia koralleja satojen kalalajien kera. Reissun ensimmäinen merikilpikonnakin näkyi pikaisesti. Kunnon rusketusraidatkin tuli vahvistettua vihdoin aahtavassa auringossa ja meressä pulikoidessa. Piipahdimme vielä paluumatkalla Virgin Islandille, jonka hietikko painuu nousuvedellä veden alle. Kaunis paikka ilman valtavia turistimassoja ja vitivalkoista hiekkarantaa keskellä merta. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa tässäkin tapauksessa ;D

Nopeita otuksia kun eivät tämän enempää kuvaan ehtineet :)

Pistääkö? Ei testattu, vaikka vähällä olikin...

Virgin Island

Viikon aikana saimme kimppuumme myös niitä päiväreissujen myyjiä. Tällaisten kanssa neuvottelimme useampaankin kertaan valashai- retken hinnasta ja päädyimme myös rommipullon kanssa yöllä rannalle tinkaamaan. Lopulta hyvään hintaan (mutta reissupäivän aamun temppuilun jälkeen) aloitimme venereissumme kohti Cebun saarta. Matka kesti lähes kolme tuntia yhteen suuntaan (ja vinkkinä venereisuuja varten: kannattaa ottaa musiikkia ja korvatulpat mukaan, koska moottorin pitämä melu soi viikon korvien välissä). Koko se reissaaminen oli kuitenkin todellakin sen arvoista. Veneestä pääsymme jälkeen (vaivaisen n. 10 miehen avustamana) selvisimme snorklausvarusteiden kanssa pieneen kanoottiin ja aivan rannan tuntumassa ei aluksi näyttänyt olevan mitään. Todella nopeasti 10 m. pituisia valashaita alkoi putkahdella pintaan ruoan perässä ja loikkasimme itsekin veteen niiden sekaan. Puoli tuntia meni hujauksessa yhdessä elämäni upeimmassa kokemuksessa kun sukeltelin (kameran kanssa) valtavan kokoisten kalojen kanssa. Vaikka valashait olivat todella isoja ne liikkuivat älyttömän nopeasti ja muutama säikäytyskin mahtui uintiin kun alapuolelta yhtäkkiä viisti täplikäs selkä tai pyrstö polkaisee aivan vierestä. Pari kertaa kolme haita saartoivat suut ammollaan keskelleen niiden syödessä (mitälie hippusia kanooteista pudotettiin)... Vedestä piti nousta liian nopeasti, mutta vaikutti siltä, että näistä eläimistä todella huolehditaan ja niitä suojellaan hyvin (turistitkin tyhjennettiin alueelta jo puoleenpäivään mennessä).

Eikä hermostuta kun tällainen lähestyy edestä... Vielä yksi kuva!

Kumpi oli se valas?

Montako miestä tarvitsee vetämään kanootin vedestä?

Vielä viimeisenä päivänä lähdimme sukellusreissulle. Lukuisien sukellusliikkeiden joukosta löysimme pienen (ja edullisen) putiikin. Kolmelle sukeltajalle ja yhdelle snorklaajalle saatiin oppaiksi kaksi miestä ja kokonainen (iso ja todella hieno) paatti muutaman avustajapoitsun kera. Itse kortillisena sukeltajana tein kaksi sukellusta oman oppaani espanjalaistaustaisen "Alberton" kanssa. Ennen sukelluksia ei kyllä kieltämättä ollut kovin varma fiilis kun kaveri ei ymmärrä 10 englannin kielen sanasta kuin 2 ja puhuu jatkuvasti espanjaa ja pistää vitosia veden allakin. Kuitenkin sukellukset menivät todella hyvin ja taitavasti selvitti tiensä tämäkin kaveri kovassa virtauksessa. Veden alla ja henkilökohtaisilla ennätyssyvyyksillä ( 28 m.) näin maailman upeimpia koralleja enemmän kuin näkökyky pystyi käsittämään ja myös niitä merikilpikonnia useammankin. Oma kamera ei kestänyt omia syvyyksiäni, mutta tytöt ottivat 10 metristä kuvia muutaman sata lohduksi kun sanat eivät riitä kuvaamaan (vaikka syvällä taisi olla vielä enemmän elämää...)

Reipas sukellustiimi! Kaikki OK.

Kilpparinkin täytyy välillä levätä ;)

Salakuvausta ylhäältä päin... Kiltisti seuraan opasta :)

Väsyneet silmät pitkän sukelluspäivän jälkeen...

Filippiinit ja erityisesti nämä saaret veivät kyllä sydämen mukanaan ja ehdottomasti aion joskus palata (ehkä kuitenkin toisille saarille). Viimein alkoi kuitenkin paratiisin keskeltä matka kohti urbaania Koreaa...